fiiliksiä vaihtovuodesta

Moikka! Tä tuntuu jotenkin niin oudolta alkaa kirjottamaan uutta postausta melkein 3 kuukauden jälkeen. Mua hävettää niin paljon etten oo ees halunnut avata Bloggeria ja muistella sitä et mulla on vaihtariblogi, jolla on ihania lukijoita, jotka odottaa kuulumisia täältä puolelta maailmaa. En ees löydä mitään kunnon syytä miks en oo postannut mistään pitkään aikaan. Muistan niin hyvin kun lupasin itelleni olla hyvä bloggaaja ja postailla usein ja pitää samalla tätä ns. päiväkirjana mulle itelleni. Ei ihan onnistunut tää mun lupauksen pitäminen.. Aattelen aina usein sitä et kuinka sit kirjotan tästä asiasta blogiin ja kuin laitan nää kuvat blogiin, mut se ei ikinä vaan toteudu. Nyt kuitenkin oon alkanut kuulemaan nii perheeltä ja kavereilta sitä että en oo pitkään aikaan kirjotellut mitään, ja päätin ryhdistäytyä ja avata Bloggerin ja alkaa kirjottamaan siitä että mitä mulle täällä kuuluu. Haluun todellakin kirjottaa tänne useemmin, ja en haluu käyttää enää sitä tekosyytä että mulla ei oo aikaa tai että haluun vaan nauttia täällä olosta sen sijaan et istuisin koneella bloggaamassa. Sillä tiiän että mulla on sitä aikaa ja joskus käytän mun vapaa-ajan vaan tekemättä mitään, vaikka voisin tulla tänne kirjottelemaan! Joten nyt toivotaan että näytän elonmerkkejä täällä vähän useemminkin, ettei mun tarvii ihan häpeään kuolla mun surkeasta yrityksestä pitää vaihtariblogia :D

Näiden viimesen kolmen kuukauden aikana oon kokenut aika paljon kaikenlaista. Aion tehdä erillisen/erilliset postaukset että mitä oon täällä tehnyt sinä aikana kun en oo kirjottanut tänne mitään, mutta tässä postauksessa haluun vaan keskittyy pelkkiin mun ajatuksiin näistä 8 kuukaudesta, sillä tajusin etten oo kauheesti tämmöstä "syvällistä" puolta täällä näyttänyt. :)

Vaihtovuosi. Se kuulostaa jotenkin mun korvaan niin hienolta ja upeelta, semmoselta minkä oon aina halunnut kokea. Enpä ois uskonut pari vuotta sitten et sen tulisin kokemaan ja että musta tulis vaihtari. Ihannoin ennen mun lähtöä (ja ihannoin tietty vieläkin!) kaikkia vaihtareita ja sitä että ne on niin rohkeita ja uskaltaa lähteä ulkomaille, tuntemattomaan maailmaan melkein vuodeksi ilman perhettä, ystäviä ja sukulaisia, ypöyksin. Ihastelin sitä että miten ne pystyy rakentamaan toiseen maahan ja ympäristöön uuden elämän, tajusin että haluun itekin kokea sen saman. Lähteä kokeilemaan mun siipiä ja rajoja, lähteä itsenäistymään. Ja olin niin innoissani siitä kun sain tietää että pääsen toteuttamaan mun unelmaa ja kokemaan elämäni vuoden. Sain sijoitustiedot jotka vaikuttivat niin upeilta; täydelliseltä kuulostava perhe ja paikka. Ennen lähtöä tuli tunnettua kaikki mahdolliset tunteet megainnostuksesta megasuruun. Kaiken kaikkiaan olin kuitenkin valmis enemmän kuin koskaan.
Kodin, perheen ja ystävien hyvästeleminen ei ollut helppoa. Se oli ainakin mun kohdalla jotenkin ahdistavaa, enkä oikeen tajunnut siinä hyvästelyvaiheessa että mun pitäis pärjätä ilman mun elämän tärkeimpiä ihmisiä 10 kuukauden ajan. Aattelin et mussa on jotain vikaa kun en osannut itkeä kunnolla ja olla hirmu surullinen. Taisin kuitenkin olla liian innoissani lähdöstä, etten halunnut pilata sitä liialla itkemisellä.

Lähdön hetki sitten lopulta pitkän odotuksen jälkeen koitti, ja ennen kuin huomasinkaan olin jo täällä Californiassa isäntäperheen luona. Kaikki vaikutti niin täydelliseltä ja olin huippuonnellinen. Tajusin että saan asua 10kk Californiassa auringonpaisteen alla ihanan hostperheen kanssa, jotka olivat ottaneet mut uskomattoman lämpimästi vastaan. Ennen koulun alkua tutustuin hostien sukulaisiin ja kavereihin ja he olivat tosi innoissaan musta. Pääsin heti ekoina viikkoina tutustumaan ihaniin rantoihin ja paikkoihin täällä, ja tuntu kuin oisin elänyt jossain leffassa.

Sitten koulu alkoi, ja olin innoissani siitä että pääsen tutustumaan uusiin ihmisiin ja että pääsen ystävystymään monien kanssa. Helpommin sanottu kuin tehty. Iso 3500:n oppilaan koulu, jossa kukaan ei tiedä kuka sä olet, oot vaan yks oppilas muiden joukossa. Olin lukenut vaihtareiden blogeja, jossa he sanoivat että saivat heti paljon kavereita ja kaikki, niin pojat kuin tytötkin vaan hyrrää ympärillä ja ovat innoissaan uudesta vaihtarista. Olin maailman idiootein, kun aattelin että mulla tulis olemaan yhtä helppoa. Kukaan ei tiennyt että olin vaihtari, tai että olin uusi. Koitin jutella kaikille ja kerroin että olin vaihtari ja joo, ihmiset oli innostuneita aluks, mut sitten ne vaan unohti koko asian ja that's it. Sain tehdä ite tosi paljon työtä että pääsin tutustumaan ihmisiin paremmin ja ne muhun.

Reilun kuukauden jälkeen hostit vähän huolestus ja kysy että onks mulle löytynyt paljon uusia kavereita joiden kanssa vois vapaa-ajallakin olla. Eipä oikein ollut. Paria päivää myöhemmin host iskä tutustutti mut hänen kaverin tyttöön, Taliaan, joka oli kanssa senior mun koulussa. Lopulta Talia myös tutustutti mut hänen kaveriporukkaan ja aloin hengata heidän kanssa koulussa ja koulun ulkopuolella. Oon maailman kiitollisin siitä että tutustuin Taliaan, sillä en tiiä mitä tekisin ilman häntä ja muuta mun kaveriporukkaa. Kummiskin kumoan tässä yhden vaihtariväitteen, jonka mukaan kavereiden tekeminen on tosi helppoa, sillä se ei todellakaan välttämättä ole! Enkä nyt väitä, että kaikilla tulevilla vaihtareilla tulee olemaan vaikeeta kavereiden hankkiminen, mutta sanon vaan että kannattaa varautua siihenkin mahdollisuuteen, ettei niitä kavereita ihan käden käänteessä tule.

Päivien, viikkojen ja kuukausien kuluessa totuttauduin melko nopeasti arkeen ja tuntui, että olin elänyt täällä paljon kauemmin kuin vain muutaman kuukauden.Vietin aikaa paljon kavereiden ja perheen kanssa ja he tutustuttivat mua uusiin paikkoihin. Kaikki oli hyvin ja koti-ikävä ei ollut vielä ehtinyt iskeä. Joulu meni mainiosti hostperheen kanssa ja tuntui siltä että olin kunnolla osa perhettä. Joululomalla näin mun parhaan suomikaverin ja vietettiin ihan huippuviikko yhdessä täällä meillä. Tuntui siltä että kaikki mun toiveet kävivät toteen, eikä vaikeuksia tai suuria mielialamuutoksia pahemmin ollut.

Uuden vuoden jälkeen asiat kuitenkin hieman muuttuivat ja se koti-ikävä alkoi tulemaan useammin ja useammin. Aluks en ees sitä ite tajunnut että mulla oli koti-ikävä ja kaikki tuntu lähes tulkoon samanlaiselta kuin aiemminkin. Pian kuitenkin sen jälkeen kun mulla oli tullut eka puolikas tästä vuodesta täyteen, hostiskä ja -äiti kysyivät että onks mulla kaikki ihan hyvin koska oon vaikuttanut etäiseltä ja viettänyt enemmän aikaa omassa huoneessa kuin yleensä. He aattelivat että mulla on varmaan kova koti-ikävä, koska 5 kuukautta on kuitenkin pitkä aika olla pois kotoa.
Myöhemmin sitten tajusinkin että mulla oli koti-ikävä ja aika kovakin. Ärsyynnyin helpommin asioista pääni sisällä, mutta koitin silti esittää iloista ja sellaista että kaikki oli paremmin kuin koskaan. Niin hostperhe, kaverit ja Jenkit alkoi ärsyttää aika ajoin enemmän. Tunteet oli kuin vuoristoradassa; yhtenä hetkenä olin iloisin ja onnellisin ikinä ja toisena halusin vaan kotiin ja ajattelin että kuinka paljon helpompaa kaikki oisi kotona Suomessa. Mulla oli vaikeeta kattoa ja kuulla kuinka hostvanhemmat ja -sisarukset kertoo toisilleen että ne rakastaa toisiaan, sillä ite en oo sitä livenä kuullut omilta vanhemmilta kuukausiin. Toivoin vaan että voisin ilmiinnyttää itteni Suomeen ja nähä kaikki rakkaat ihmiset. Maaliskuussa koti-ikävä oli varmaan pahimmillaan, eikä mun 18-v synttärit auttanut asiaa. Tunsin itteni jotenkin yksinäiseksi, vaikka mulla oli koko ajan ihmisiä ympärillä.

Mulla oli kaikesta huolimatta päiviä ja viikkoja, jolloin ei ollut tietoakaan koti-ikävästä ja kaikki oli taas yhtä kivasti kuin ennenkin. Viime kuukausi meni melko kivasti, eikä mulle tullut kun kerran parin päivän iso koti-ikävä, mutta selvisin siitäkin juttelemalla kavereille ja äitille.
Nyt kun jälkeenpäin aattelen, niin tajuun että mulle tuli toi koti-ikävä-vaihe vähän ehkä myöhemmin kuin yleensä. Oltiinhan siitä vaihtari-infoissa jonkun verran varoiteltu (mun mielestä kummiskin aivan liian vähän!!) mutta en tietenkään halunnut miettiä koti-ikävän mahdollista tulemista sen enempää. Toi alkupuolisko mun vuodesta oli ehkä vähän liiankin hyvä, joten se oli lopulta vaan ajan kysymys että koska mulle koti-ikävä kunnolla iskee.

Oon oppinut tässä viime kuukausina ymmärtämään että ei mikään oo aina niin helppoa ja täydellistä kuin aluks vaikuttaa. Oon oppinut että tän vuoden on tarkotus olla opettavainen, ei pelkästään mikään unelmavuosi. Tän on tarkotuskin olla välillä rankkaa, on opittava vaan elämään sen mukavuusalueen ulkopuolella; sillä tavalla sitä eniten henkisesti kasvaa. Mä oon huomannut, että oon kasvanut ihmisenä tosi paljon täällä ja että olen paljon itsenäisempi kuin oisin koskaan osannut kuvitella.

Kaiken kaikkiaan mä oon kuitenkin ihan älyttömän onnellinen täällä ja en kadu hetkeäkään että päätin lähteä. Mulla on täällä kaikki hyvin, mulla on mahtava koti ja hostperhe, joka oikeesti välittää musta ja keille oon osa perhettä, vaikkei aina musta siltä tuntuisi. Mulla on täällä kavereita ja ystäviä, joista on tullut mulle tosi tärkeitä näiden 8 kk aikana. Oon oppinut elämään tätä elämäntyyliä täällä ja käymään amerikkalaista high schoolia. Oon päässyt käymään monissa unelmapaikoissa ja kokenut enemmän kuin oisin voinut kuvitella. Tää on mun toinen koti.

Ja kahden kuukauden päästä mun pitää jättää tää jenkkielämä täällä ja siirtyä mun suomielämään ja -arkeen. Tiiän jo nyt, ettei se tule olemaan helppoa, mutta koitan nyt vaan keskittyä ottamaan näistä vikoista 52 päivästä kaiken ilon irti ja elää niin sanotusti hetkessä.

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille! ♥